Koiran unta

Joskus sitä toteaa että on tottuttanut koiransa liian hyvään.

Äitni koira Sampo on aina nukkunut kainalossa. mutta viisi kiloinen koira ei todellakaan ole tiellä sängyssä. Teoriassa. Mutta jos viisi kiloinen koira valtaa tyynyn ja hitaasti siitä alaspäin. kunnes huomaat nukkuvasi kerällä jalkopäässä, ilman peittoa saatika tyynyä. Ja pieni viisikiloinen villakoira vallannut koko sängyn. Silloin tietää että koirasi on kouluttanut sinut hyvin.

Kymmenen vuoden koiran kouluttamana, oli nykyisen koirani (31 kiloisen) erittäin helppoa vallata sänkyni. Varjo vain loikkaa jalkopäähän ja makaa jalkojeni päälle. kuinka häntä tönisin ja potkisin, 31 kiloa täysin rentona on vaikea saada liikkeelle. Varsinkin jos koira hyppää sänkyyn nukahtamisen jälkeen.
 Minulla on kaksi peittoa, kolme tyynyä. mennessäni nukkumaan. herätessäni, minulla on peiton kulma ja hyvällä lykyllä yksi tyyny. Varjolla taas kaunis pesä, petareista, peitoista ja tyynyistä tehtynä.
  Kuulemma silloin kun koira ei nuku vieressäni silti menen pienelle kerälle jalka seinää vasten nukkuessani.

Taas kerran vanha viisaus pätee: "Ei en minä ole hemmoteltu. Olen vain hyvin kouluttanut omistajani"

Tämän kuun lopussa saapuu uusi koira talouteen. Kaikki toivomme, että se ei nukkuisi Varjon kanssa samassa sängyssä, samaan aikaan.

Elämäni koirat

Varjo, kaksivuotias serabini. Elämäni suurin koetin kivi. Kun kuvitelmat koiran omistamisesta karisivat nopeammin kuin kinkkuleike katoaa leivän päältä. Kaksi vuotta on kuljettu yhdessä, eikä ole polku kivetön.

Näin alkuun blogistani ajattelin hieman kertoa itsestäni. Lähinnä tämä blogi tulee koskemaan nykyistä koiraani, mutta toki puhun myös koirista, jotka olivat lapsuuden kodissani. Varjo on siis aikuiselämäni ensimmäinen koira. Äitini luona on 15 ja puoli vuotias villakoira, Sampo.

Sampo on jo kuuro, sokea, lonkkavaivainen ja varmaan dementikko. Tuo nimittäin kulkee kuin pieni pentu kuin mikään ei vaivaisi. Tuleva kesä on todennäköisesti Sampon viimeinen. Mutta viisitoista vuotta on komea ikä koiralle, ja millainen elämä hänellä on ollutkaan tähän mennessä. Meidän vanha kiimainen pukki.

Bertta, tuo lehmän näköinen bretoni oli elämässäni vain hetken. Saimme hänet perheeseen allergian vuoksi. Vuoden hän elämäämme toi iloa, ennen kuin syksy vei hänet luotamme. Uskollisena koirana juoksi kohti kutsujaa, autotien yli ja jäi alle. Asia mikä vieläkin hiertää minun ja isä puoleni välejä. Koskaan ei unohda näkyä kuolleesta koirasta parvekkeella peitteiden alla. Nykyään hänen tuhkansa on äitini hyllynpäällä.

Elämääni vaikuttaineita koiria on paljon. Isovanhempieni sekarotuinen suomenpystykorvan sukuinen Stella ja tätini isovanhemmilleen periyttänyt Vilkku niminen Mopsi. Setäni doopermanni Viivi.

Heistä tulen puhumaan, ja kerrottavaa onkin paljon. Elämäni rakkaat pörrökorvat.