Varjo, kaksivuotias serabini. Elämäni suurin koetin kivi. Kun kuvitelmat koiran omistamisesta karisivat nopeammin kuin kinkkuleike katoaa leivän päältä. Kaksi vuotta on kuljettu yhdessä, eikä ole polku kivetön.
Näin alkuun blogistani ajattelin hieman kertoa itsestäni. Lähinnä tämä blogi tulee koskemaan nykyistä koiraani, mutta toki puhun myös koirista, jotka olivat lapsuuden kodissani. Varjo on siis aikuiselämäni ensimmäinen koira. Äitini luona on 15 ja puoli vuotias villakoira, Sampo.
Sampo on jo kuuro, sokea, lonkkavaivainen ja varmaan dementikko. Tuo nimittäin kulkee kuin pieni pentu kuin mikään ei vaivaisi. Tuleva kesä on todennäköisesti Sampon viimeinen. Mutta viisitoista vuotta on komea ikä koiralle, ja millainen elämä hänellä on ollutkaan tähän mennessä. Meidän vanha kiimainen pukki.
Bertta, tuo lehmän näköinen bretoni oli elämässäni vain hetken. Saimme hänet perheeseen allergian vuoksi. Vuoden hän elämäämme toi iloa, ennen kuin syksy vei hänet luotamme. Uskollisena koirana juoksi kohti kutsujaa, autotien yli ja jäi alle. Asia mikä vieläkin hiertää minun ja isä puoleni välejä. Koskaan ei unohda näkyä kuolleesta koirasta parvekkeella peitteiden alla. Nykyään hänen tuhkansa on äitini hyllynpäällä.
Elämääni vaikuttaineita koiria on paljon. Isovanhempieni sekarotuinen suomenpystykorvan sukuinen Stella ja tätini isovanhemmilleen periyttänyt Vilkku niminen Mopsi. Setäni doopermanni Viivi.
Heistä tulen puhumaan, ja kerrottavaa onkin paljon. Elämäni rakkaat pörrökorvat.
